Perillä Ostravassa.

Koko tammikuu oli sellaista rumbaa, että tämän blogin päivitys jäi ajan puutteen vuoksi kovin vähälle. Palaan vielä hetkeksi Ouluun ja kaikkeen hässäkkään siellä.

Tammikuun ensimmäisellä viikolla isäni sairaus akutisoitui ja vointi huononi nopeasti. Hänet leikattiin tammikuun puolen välin paikkeilla ja kävin sairaalassa useamman kerran viikossa.  Olin elokuussa luopunut toisesta koirasta ja se tuntui yhä raskaalta päätökseltä. Asiaa ei helpottanut ollenkaan tieto, että koiran uusi omistaja joutuu luopumaan siitä terveydellisistä syistä. Oman poikani terveys oli myös mielen päällä. Olin myös tilannut uudet silmälasit jo marraskuun puolella. Kerran olin ne jo saanut, mutta väärillä vahvuuksilla ja mietin, ehtivätkö tulla ollenkaan ennen lähtöä. Pidin listaa tekemättömistä töistä ja tuntui, ettei lista lyhene, vaan aina, kun saan jonkun asian hoidettua, ilmaantuu jälleen uusi hoitamaton juttu. Sitten, ettei vain tekeminen loppuisi, päätimme mieheni kanssa laittaa talomme myyntiin. Olimme asuneet hänen rakentamassa talossa vuodesta 2008 ja siitäkin luopuminen oli tavallaan aika haikeaa. Talossa on 200m2 ja se on aivan liian suuri meille kahdelle, sillä poikamme asuvat jo omissa asunnoissaan. Siis, eikun tarjouksia pyytämään ja taloa siivoamaan. En häpeä myöntää, että ajoittain itkin miehelleni puhelimessa väsymystä ja ikävää.

Nyt olemme sitten Ostravassa koiramme Cara ja minä. Ensimmäinen päivä täällä uudessa ympäristössä on kulunut ihmetellessä. Kävimme lenkillä Ostrava -joen rantoja seuraillen. Auringonpaiste ja muutama lämpöaste hellivät meitä ulkoillessamme. Alakerran rouva ja lapset kävivät tervehtimässä meitä ja toivotin heidät tervetulleeksi uudelleen.  On mukava, kun samassa talossa asuu suomalainen perhe, eikä kieliongelmia olisi ainakaan heidän kanssaan.